Ienvetäytymän diagnosointi

Nuorilla ienvetäytymät esiintyvät usein alaleuan keskimmäisissä etuhampaissa, kun taas aikuisilla niitä esiintyy useammin yläleuan sivuhampaissa.

Ikenien itsearviointi, esimerkiksi kotona peilin edessä, ei riitä oikeaan arvioon. Ilman kliinistä tutkimusta hammaslääkärin vastaanotolla ikenien vetäytymisen syytä ei ole mahdollista tunnistaa.

Vasta asianmukainen kliininen tutkimus hammaslääkärin vastaanotolla niin sanotulla ientaskumittarilla (parodontaalisondilla) voi kertoa, ovatko ikenet terveet, onko kyseessä ientulehdus (gingiviitti) vai onko jo kehittynyt hampaan kiinnityskudoksen sairaus (parodontiitti).

Ienvetäytymissä erotetaan neljä vaikeusastetta, koska niistä voidaan johtaa myös hoitovaihtoehdot.

Kyseessä on yksinkertainen vetäytymä, kun ienrajan vetäytyminen ei ole vielä ulottunut liikkuvaan suun limakalvoon. Toisessa vaikeusasteessa vetäytymä on jo ulottunut liikkuvaan limakalvoon. Molemmissa tapauksissa ienrajan korjaaminen on mahdollista kirurgisella toimenpiteellä.

Koska vaikeusasteissa 3 ja 4 myös hampaiden välistä leukaluuta on jo hävinnyt, näissä kohdissa olevia ienvetäytymiä ei voida korjata täysin kirurgisillakaan toimenpiteillä.

Parodontaalisella perustutkimuksella pyritään toteamaan lyhyessä ajassa, onko ienongelmia. Sen avulla voidaan helposti todeta ientulehdus tai havaita parodontiitti.

Ientaskumittarilla (parodontaalisondilla) mitataan valituista kohdista hellävaraisesti ja millimetrin tarkkuudella, kuinka syvälle mittari painuu ienrajassa.

Tämän pikatutkimuksen jälkeen lisätutkimuksia tehdään vain, jos siinä on löydetty merkkejä hampaan kiinnityskudoksen tuhoutumisesta. Näihin lisätutkimuksiin kuuluvat niin sanottu parodontaalistatus sekä lisäröntgenkuvat.

Kliinisessä tutkimuksessa ientaskumittarilla (parodontaalisondilla) mitataan millimetrin tarkkuudella jopa kuudesta kohdasta hammasta kohden, kuinka syvälle mittari painuu ientaskuun. Tarkalleen ottaen mitataan ienrajan ja ientaskun pohjan välinen etäisyys. Tätä kutsutaan taskusyvyydeksi. Terveissä kohdissa taskusyvyys on enintään 3 mm. Kohdissa, joissa ienvetäytymän vuoksi myös hampaan kiinnityskudosta on jo tuhoutunut, taskusyvyys on kuitenkin myös vain muutaman millimetrin.

Lisäksi niin sanottuun parodontaalistatukseen kirjataan millimetrin tarkkuudella leukaluun korkeus (kiinnitystaso). Parodontaalistatus on välttämätön ienvetäytymän diagnosoinnissa ja hoidon suunnittelussa. Jokainen hammaslääkärin vastaanotto voi laatia parodontaalistatuksen verkossa maksutta ja käyttää sitä edelleen: www.periodontalchart-online.com.

Ienvetäytymän diagnoosi voidaan joissakin tapauksissa vahvistaa yksiselitteisesti vasta tarvittavien röntgenkuvien avulla. Ienvetäytymän diagnosointiin tarvittavat röntgenkuvat valitaan vasta kliinisen tutkimuksen jälkeen. Näin voidaan välttää liiallinen säderasitus.

Röntgentutkimus koostuu yksinkertaisimmillaan kahdesta kuvasta (siivekekuvat) ja laajimmillaan niin sanotusta röntgenstatuksesta, johon kuuluu lisäksi jopa 14 röntgenkuvaa, tai ortopantomogrammista (panoraamakuvasta). Otettujen röntgenkuvien on näytettävä hampaita ympäröivä leukaluu, jotta luukadon vaikeusaste voidaan arvioida.

Jokaisesta hammaslääkärin vastaanotolla otetusta röntgenkuvasta on tarkistettava sekä karies että parodontiitti.

Vuonna 1999 Yhdysvalloissa järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen työpaja parodontaalisairauksien luokittelusta. Tärkein uudistus vuoden 1993 eurooppalaiseen luokitukseen verrattuna oli, ettei sairausmuotoja enää yleisesti määritelty ensisijaisesti potilaan iän perusteella ensimmäisen diagnoosin hetkellä (esim. juveniili parodontiitti ja aikuisiän parodontiitti). Uusina muotoina otettiin käyttöön krooninen ja aggressiivinen parodontiitti sekä esimerkiksi parodontiitti, joka voi liittyä yleissairauksiin.

Vuodesta 2018 käytössä olleessa uudessa luokituksessa ei kuitenkaan enää erotella kroonista ja aggressiivista parodontiittia. Parodontiittia kuvataan nyt – diabeteksen luokituksen tapaan – niin sanottujen vaiheiden (staging) ja asteiden (grading) avulla.